Ensimmäinen aamu Laosissa valkeni kauniina. Olimme varanneet pienen bungalowin Mekong-joen varrelta. Kyseinen paikka oli paikallisen perheen pyörittämä, mutta viime vuosikymmenen sisään mukaan oli tullut myös saksalainen mies Lutz, joka oli rakastunut perheen tyttäreen ja he olivat menneet naimisiin. Lutz, paikallinen perhe ja koko majoituspaikka oli aivan upea. Pieni maapläntti aivan joenpenkalla, pysähtynyt aika, palmupuut tuomassa helpotusta kuumaan päivään ja riippumatot bungalowin terassilla. Voiko ihminen enempää toivoa? Siinä aamupalan jälkeen makoillessamme omalla terassillamme ja katsellessamme vesipuhvelilauman peseytymistä joessa, oli aika hyvä fiilis. Olimme suunnitelleet viipyvämme saarella muutaman yön, mutta jo sinä aamuna päätimme, että haluamme jäädä pidemmäksi aikaa.
Neljän tuhannen saaren rykelmään kuuluva Don Det on rauhallinen pikku saari, jonka pienestä ytimestä löytyy joitakin baareja ja muutama hieno luksusresortti. Vaikka “keskusta” olikin pieni ja melko viihtyisä, oli osa sen kaljakuppiloista ja niissä yötäpäivää kaljoittelevista “reissaajista” hyvin meluisia, joten päädyimme suuntaamaan hieman kauemmas kohti hiljaisempia kulmia. Meidän majapaikkamme sijaitsi noin puolentoista kilometrin päässä keskustan hulinasta, mutta tarpeen mukaan ihmisten ilmoille käveli nopeasti ja pyörätkin sai lainaan edullisesti. Saaren ympäri joen varressa kiertää päällystämätön tie ja palvelut ovat hyvin alkeelliset. Lämmintä vettä ei ollut tarjolla, vessa vedettiin heittämällä kauhalla vettä ja bungalow oli pieni puumökki, jossa oli tuuletin ja katossa roikkui yksi lamppu. Meille nämä puitteet sopivat vallan mainiosti ja loivat mukavan mökkitunnelman. Saarella ei ole paljonkaan aktiviteetteja tarjolla vaan siellä keskitytään olennaiseen eli rentoiluun, köllöttelyyn, löhöilyyn, makoiluun ja chillailuun. Täysin tyhjänpanttina ei kuitenkaan tarvitse olla, jos mieli niin halajaa, sillä saaren ympäri voi suhata pyörällä, joessa lillua tubella (traktorinpyörän sisärenkaalla) ja naapurisaarelta Don Khonilta löytyvät hienot vesiputoukset, joita voi lähteä pällistelemään ja kuvailemaan. Meitäkin moiset aktiviteetit kiinnostivat, mutta ensimmäiset pari päivää päätimme kuitenkin kuluttaa tehokkaasti hyvän asennon löytämiseen riippumatossa ja erilaisten ruokien kokeiluun majapaikan ravintolassa, jossa muuten oli keskivertoa paremmat sapuskat ja monet muutkin saarella majailevat tulivat kuokkimaan ravintolaamme.
Helmikuun kuudestoista päivä koitti aurinkoisena. Oli tasan 30 vuotta siitä kun tämä Jarina tunnettu inkivääripartainen rämäpää syntyi tähän maailmaan. Oli siis suuren juhlan paikka, mutta Jenna oli pitänyt kaikki suunnitelmat visusti itsellään tähän päivään asti. Aamulla Jari lähti muina miehinä suihkuun ja tullessaan sieltä yllättyi, kun Jenna ja ravintolan tarjoilija kantoi ruokaa bungalowin edustalle. Aamupalaksi syötiin munakasta, kasvispatonkia, tuoreita hedelmiä, friteerattuja banaaneja suklaakastikkeella ja juomaksi oli jääkahvi sekä suklaapirtelö. Eikös aamupala ollut se päivän tärkein ateria? Saattoi ehkä lähteä vähän lapasesta kun Jenna tilaili etukäteen synttäriaamiaisen tarjoiltavat ja oli siinä tekemistä, että saatiin kaikki syödyksi. Kerranhan sitä vain syö 30v synttäriaamupalan, joten panostus oli kaiken väärti. Aamupalan jälkeen oli otettava pakollinen lepohetki riippumatossa ja kuunnella Frederikin “kolmekymppistä”. Siinä samalla muisteltiin Jarin elämää ja kohokohtia.
Lepäilyn jälkeen hurautimme pyörillä kohti keskustaa ja kävimme ottamassa juhlajuomat eräässä baarissa, josta löytyi meille juhlaseuraksi kissa ja koiranpentu. Juhlajuomien nauttimisen jälkeen vuorossa oli päivän aktiviteetti eli tubeilu. Monet Madventuresia aikoinaan seuranneet tyypit varmaan muistaakin tämän eeppisen jakson, missä Tunna ja Riku tubeilevat “psykedeelisillä barbababoilla” Don Detillä ja Vang Viengillä. Tämä puuha oli myös meidän listalla ja mikä olisikaan parempi ajankohta kuin Jarin syntymäpäivät. Siinä kun heitimme traktorin sisäkumit veteen, köllähdimme renkaisiin ja kilistimme kylmät oluet, syntymäpäiväsankari sen totesi: “Voisihan sitä paskemminkin viettää nämä 30v synttärit. Ei paljon ikä paina”. Lilluimme hitaasti lipuvassa Mekong-joessa auringon paistaessa ja lintujen laulaessa. Välillä olimme vain hiljaa tuijottaen kauniita maisemia ja nauttien rauhasta. Muita tubeilijoita ei ollut ja veneitäkin näkyi vain muutama. Onneksemme emme myöskään törmänneet joessa peseytyvään vesipuhvelilaumaan. Olisi tullut kiire pakittaa tubella, jos nämä möhkälemäiset sarvipäät olisivat tulleet lähelle. Meitä oltiin etukäteen varoitettu, että viimeistään kun näemme sillan, tulisi meidän hypätä pois joesta, sillä sen jälkeen alkaisivat virrat ja lopulta edessä olisivat vesiputoukset. Onneksemme virrat eivät olleet kovinkaan kovat kyseisenä päivänä ja pelkoa vesiputoukselle joutumisesta ei ollut. Melkein parin tunnin lillumisen jälkeen päätimme hypätä tubeista pois, koska olo alkoi olla ns. “melko valmis” elohopean poristessa reippaasti yli 30 asteen porottavalla puolella. Edessä oli vielä raskas rasti, sillä meidän piti vielä kävellä renkaiden kanssa takaisin keskustaan, joka oli tässä kohtaa noin kahden kilometrin päässä. Selvisimme lopulta muutaman välipysähdyksen *krhm* kaljan kautta takaisin keskustaan.
Keskustassa seuraamme liittyi Kambodza-Laos -välisellä bussimatkalla tapaamamme saksalainen Mimi, jonka kanssa meillä synkkasi välittömästi. Meillä oli paljon yhteisiä mietteitä maailmasta ja arvomaailmat kohtasivat, joten tulimme oikein hyvin juttuun. Mimi tuli viettämään syntymäpäiväiltaa kanssamme ja kävimme katsomassa yhdessä auringonlaskun. Kilistelimme illan aikana useaan otteeseen ja pelasimme korttipelejä eräässä keskustan rennossa hippibaarissa, jonka nimesimme kisubaariksi, sillä sieltä löytyi pienenpieni ärhäkkä kissanpentu. Kisu osallistui juhlintaan omalla tavallaan, muun muassa pissimällä istuinkankaalle, metsästämällä torakoita ja puremalla meitä. Tyylinsä kullakin. Ilta kruunattiin syömällä intialaisessa ravintolassa, joka oli varmaan tähän astisista intialaisista ravintoloista kaikista halvin – pääruoka maksoi vain reilun euron, naanleivän sai alle eurolla ja riisi maksoi joitakin kymmeniä senttejä. Ruoka oli myös tosi maistuvaa, joskin ei parasta syömäämme intialaista, mutta ei kai gourmeeta voikaan odottaa tuolla hinnalla.
Kylläisinä ja päivän riennoista väsyneinä päätimme päättää illan. Pyöräilimme pilkkopimeää tietä kohti majoituspaikkaamme. Alkeellisella saarella ei tosiaan ollut katuvaloja, joten omaa tietään tuli valaista taskulampulla, mikä johti siihen, että valoon hakeutui kaikki saaren lentävät pikku öttimötiäiset. Näihin pieniin kavereihin törmäsi ilta-aikaan kaikissa paikoissa, missä vain vähänkin oli tarjolla valoa. Ravintolat muun muassa joutuivat ripustamaan lamppuihin muovipussit, mitkä sitten olivatkin jo muutaman tunnin päästä aivan täynnä näitä pieniä ötököitä. Jos halusi välttyä ötököiltä, pystyi ottamaan riskin ja kävellä tai pyöräillä ilman valoa, mutta vastassa saattoi olla käärme tai jäätävä kuoppa. Valitsimme siis mieluusti pienet ötökät.
Juhlapäivän jälkeisenä aamuna olimme lopen uupuneita kaikista hurjista aktiviteeteista (syömisestä, juomisesta ja vedessä lillumisesta), joten päätimme pitää ansaitun lepopäivän. Luimme kirjoja, juttelimme maailman menosta ja katselimme taas puhvelien touhuja. Auringon laskiessa kävimme vähän kuvailemassa lähiseutuja ja naapurissa leikkiviä lapsia. Ihana päivä, jolloin emme tehneet yhtään mitään, mutta silti teimme niin paljon. Kävelimme illalla pilkkopimeässä ravintolaan, joka mainosti kurpitsakebabia. Kuulosti niin eksoottiselta, että olihan se käytävä kokeilemassa. Kebab oli tässä tapauksessa synonyymi wrapille tai burritolle, mutta ah kuinka hyvää olikaan makeansuolainen paistettu kurpitsa. Jostain syystä saarella myytiin kaikkialla kurpitsakeittoa, kurpitsahampurilaisia ym. Ilmeisesti kurpitsalla on ihanteelliset kasvuolosuhteet saarella ja sen vuoksi se oli kovassa huudossa. Oli yllättävää törmätä kurpitsaan Aasiassa, mutta se toi mukavaa vaihtelua ja pidimme kaikista maistamistamme kurpitsaruoista paljon.
Päivät saarella kuluivat nopeasti ja ne toistivat itseään. Ruokaa, riippumatto, puhvelit, höpöttelyä, ruokaa, riippumatto, kirja, riippumatto, suihku, ruokaa, riippumatto. Don Det on yksi sellaisista paikoista, johon ihmiset tulevat pariksi päiväksi ja havahtuvat vuosien kuluttua, että mitäs ihmettä minä täällä vielä teen. Paikassa oli jotain maagista ja rauhallista. Ehkä se oli autojen puuttuminen, askeettisuus, iloiset ihmiset, hyvä ruoka, luonnon kauneus ja kaikki vapaana kulkevat eläimet kanoista puhveleihin. Vaikka saari on kehittynyt viimeisten vuosien aikana paljon ja uusia paikkoja on rakennettu, niin silti tunnelma ei ole muuttunut. Saari on suhteellisen iso, joten paikat ovat levittäytyneet niin, ettei tungosta tule. Kukaan ei tyrkyttänyt ostamaan mitään eikä turistikrääsää juurikaan ollut muuta kuin parissa keskustan kaupassa. Saarella asuu ja elää myös paikallisia, jotka eivät ole tekemisissä juurikaan turismin kanssa eli paikka on rakennettu pääosin paikallisten ehdoilla ja me muualta tulleet tulemme vain vierailemaan heidän luonaan. Näin sen tulisikin mennä kaikkialla. Toki moni paikallinen on huomannut hyvän elantomahdollisuuden ja pistänyt homestayn tai ravintolan pystyyn. Hintataso on pysynyt kohtuullisena vaikkakin olemme kuulleet aiempien vuosien hintoja, mitkä ovat olleet ihan pöyristyttävän halpoja! Ennen joenrantabungalowin on kuulemma saanut jopa kolmella eurolla ja me kun olimme innoissamme jo maksamastamme kuuden euron hinnasta, mikä on erittäin kohtuuhinta omasta huoneesta omalla kylppärillä ja jokivarsinäkymällä. Ylipäätään mitä tahansa ostit, niin hinta ei yleensä ollut muutamaa euroa enempää. Polkupyörän sai reilulla eurolla päiväksi, ison bissen noin 1,5 eurolla ja ruoat pyörivät 1-4 euroa per annos. Kukkaro kiitti vaikka tulikin välillä humputeltua ja aina auringon laskiessa piti ottaa olut. Se kylmä olut nyt tavallaan kuuluu siihen hetkeen eikä hintaankaan voi vedota.
Yhtenä päivänä jouduimme häpeämään kanssasuomalaista, sillä aamulla syödessämme kaikessa rauhassa aamupalaa, tuli eräs mies huutamaan englanniksi kurkku suorana majapaikkamme ravintolaan “missä se ääliö on, joka löi minua eilen?!” Paikan rauha rikkoutui välittömästi ja olimme hämmentyneitä, että mitä täällä on tapahtunut edellisenä iltana kun olemme olleet muualla. Mies räyhäsi räyhäämistään ja tunnistimme hänet samantien suomalaiseksi. Ei käytöksestä (no ehkä vähän siitäkin), vaan aksentista ja siitä, että olimme nähneet hänet aiemmin kylän raitilla ja hän oli tokaissut meille jotain suomeksi. Lutz saapui paikalle ja pyysi miestä rauhoittumaan, mutta mies innostui enemmän, sillä ilmeisimmin Lutz oli tämä “ääliö”, joka häntä oli lyönyt. Emme olleet uskoa korviamme, sillä kyseinen mies on leppoisa ja ei vahingoittaisi kärpästäkään. Katselimme tilannetta epäuskoisena ja toki myös uteliaina, sillä halusimme tietää mistä tässä draamassa oli kyse. Muutkin syöjät jättivät ruokansa kesken ja seurasivat hämmentyneinä jännitysnäytelmää. Suomalainen mies huusi ja kiroili sekä kertoi, ettei Don Detillä käytetä väkivaltaa. Saksalainen mies pysyi rauhallisena ja yritti saada tilanteen käännettyä sekä kertoi myös oman versionsa tapahtuneesta. Välillä näytti siltä, että tästä kehkeytyy vielä kunnon tappelu ja mukaan tuli myös Lutzin hippirastaystävä, jolla keitti yli ja joka repi paitansa päältään sekä huusi kovaan ääneen “tapellaanko?”. Jonkin ajan kuluttua tilanne rauhoittui ja suomalainen mies lähti. Saimme selville, että tämä suomalainen oli edellisenä iltana ollut meidän majapaikan ravintolassa ja sammunut. Lutz-omistaja oli ollut ystävällinen ja antanut hänelle patjan sekä peiton. Mies oli kuitenkin aamuyöstä tuntemattomasta syystä mennyt erään perheen bungalowiin nukkumaan. Perheellä oli kaksi pientä lasta ja ymmärrettävästi vanhemmat olivat säikähtäneet herätessään tuntemattoman miehen nukkuessa heidän bungalowissaan kun pienet lapset ovat siinä vieressä. He olivat hakeneet Lutzin paikalle, joka oli yrittänyt herättää miestä. Mies oli kuitenkin niin sekaisin, ettei ollut herännyt joten Lutz oli läpsäissyt häntä naamalle ja mies oli vironnut. Hän oli ottanut tästä niin nokkiinsa kun häntä viatonta poloista oli “lyöty” ja hänen sanojensa mukaan kenelle tahansa voisi käydä noin, että menee väärään bungalowiin nukkumaan vaikkei edes yövy kyseisessä paikassa. Suomalainen mies vain toisteli, että tämä on Don Det ja tällaista voi käydä. No ei meille vaan käynyt eikä kyllä muillekaan. Tämä mies oli sarjassamme luuserireppana, joka ei osannut ottaa yhtään vastuuta omasta käytöksestään ja yritti tehdä Lutzista syyllisen, jotta hän voisi asettua uhrin rooliin. Hän oli samana iltana myös hukannut puhelimen ja epäili, että Lutz olisi varastanut sen. Häpesimme suomalaisen puolesta ja sen jälkeen kun kuulimme muiden aamupalalla olleiden keskustelevan hulluista riidanhaluista suomalaisista, olimme ihan hissun kissun kansallisuudestamme. “Kaikki suomalaiset miehet on juuri tuollaisia känniääliöitä” totesi eräs Virolainen nainen. Toki hieman typerää heidänkin niputtaa kaikki suomalaiset samaan kastiin, mutta jos näkee harvoin suomalaisia maailmalla ja ensivaikutelma on tämä, niin ei kai heitä voi syyttää mielipiteistään. Lutz oli kuitenkin hyvin ymmärtäväinen ja tuli erikseen vielä juttelemaan meidän kanssamme. Pyytelimme anteeksi miehen puolesta ja Lutz sanoi, että hän pitää suomalaisista eikä anna tämän idiootin vaikuttaa mielipiteeseensä. Saksassakin on idiootteja ihan riittämiin kuulemma.
Päätimme jäädä saarelle pidemmäksi aikaa, mutta jouduimme lähtemään viiden yön jälkeen alkuperäisestä majapaikastamme, sillä se oli täynnä. Löysimme kuitenkin vierestä onneksi hyvin samankaltaisen, joskin vielä vähän alkeellisemman bungalowin. Se oli kuitenkin myös paljon edullisempi, joten säästimme siinä samalla rahaa. Kävimme edelleen ajoittain syömässä Lutzilla & kumppaneilla, koska heillä oli yksi saaren parhaimmista ravintoloista. Yhtenä päivänä kävimme pyöräilemässä saaren ympäri ja tutustuimme myös toisen saaren kauniisiin vesiputouksiin. Olisimme halunneet myös käydä veneretkellä, jossa voi bongata harvinaisia Irrawaddy-jokidelfiinejä, mutta matka oli suhteellisen tyyris ja ajatus siitä, että veneet jahtaavat delfiinilaumaa ei houkutellut. Delfiinien määrä on laskenut rajusti ja epäillään, että delfiinit ovat lähteneet karkuun ihmisiä. Alueella tehdään myös räjäytystöitä, jotka tietenkin kuuluvat erittäin hyvin veden alla, joten ei ihmekään, että ressukat ovat muuttaneet muualle. Kävimme kuitenkin kokeilemassa onneamme ja kuikuilimme mantereen kärjessä, josko olisimme nähneet kavereiden hyppivän kauempana, mutta tällä kertaa onni ei ollut myötä. Näimme kuitenkin suhaavat veneet (onneksi niitä ei ollut montaa, koska paikassa ei ole massaturismia), jotka ilmeisimmin vaihtoivat paikkaa sen mukaan missä delfiinihavaintoja oli. Meille kerrottiin, että tällä hetkellä kyseisessä paikassa asuu enää alle 10 delfiiniä, joten todennäköisyys niiden bongaamiseen on aika pieni.
Reilun viikon jälkeen oli aika jatkaa matkaa Don Detiltä, jotta ehtisimme käydä muuallakin Laosissa ennen suunniteltua vapaaehtoistyötämme, minkä oli tarkoitus alkaa maaliskuun alussa. Meidän oli pakko lyödä päivämäärä lukkoon, mikä oli tavallaan hieman inhottavaa koska sitten ei voinut enää puljailla niin vapaasti suunnitelmien kanssa. Toki ihan ymmärrettävää, että työnantaja haluaa tietää milloin ihmiset on tulossa ja milloin menossa. Kätevästi se samalla myös estää meitä jämähtämästä Don Detin kaltaiseen paikkaan. Vaikka olisimme voineet jäädä vielä pidemmäksi aikaa saarelle ja pidimme alkeellisista oloistamme, niin aloimme kuitenkin jo vähän haaveilla kuumasta suihkusta. Päätimme pistää ranttaliksi ja varata kunnon överihotellihuoneen, sillä ahkeran matkailun ansiosta olemme kerryttäneet erilaisia alennuskuponkeja ja tarjousetuja mm. Hotels.comiin sekä Booking.comiin (ei ole maksettua mainontaa vaan ihan mielellämme voimme mainita ja suositella näitä). Tällä kertaa päätimme käyttää Hotels.comin tarjoaman reilun 30€ alennuksen ja varasimme varmaan Paksen hienoimmasta hotellista huoneen. Alennuksen jälkeen kyseinen huone tuli maksamaan meille piirun verran alle kympin, joten meidän päiväbudjetissa se ei tuntunut. Olimme kuitenkin jo heti sisäänkirjautuessa hieman vaivautuneita kun työntekijät suorastaan kumartelivat meitä ja tuntui kun olisimme jotain valkoisia orjuuttajia. Emme myöskään olleet pukeutuneet hotellin hienoon sisustukseen sopivasti kun olimme hikisissä rantakuteissa. Hipsimme äkkiä hienoon huoneeseemme ihailemaan kaikkea. Huoneesta löytyi kylpyamme, kylpytuotteet, iso sänky, iso ikkuna joelle, televisio ja jääkaappi. Vaikka emme ole luksusmatkailun perään niin kylläpä oli mukava olla yksi yö näinkin hienossa hotellissa. Kävimme illasta ottamassa joenvarrella oluet auringon laskiessa ja menimme syömään yhteen paikallisten nuorten suosimaan ravintolaan, jonka olimme bonganneet aiemmin kävellessämme kohti hotellia. Ihmiset ravintolassa saivat hupia meistä ja olivat samalla vähän ihmeissään mitä teimme siellä heidän keskuudessa sillä yleensä turistit eivät kyseiseen paikkaan eksy. Harmi, että näin on sillä ruoka ja meininki paikassa olivat todella kohdillaan verrattuna pääkadun varrella oleviin paikkoihin. Illallisen jälkeen kävimme vielä kaupan kautta hakemassa muutaman juoman ja menimme nauttimaan hienosta huoneestamme.
Valitsimme Don Detin jälkeiseksi kohteeksi Paksen, sillä se toimii starttipaikkana suositulle Pakse Loopille. Itse Pakse on pieni ja suhteellisen mitäänsanomaton kaupunki, mutta toimi vallan mainiosti meidän vajaan vuorokauden mittaiselle luksuslomalle. Pakse Loop tottelee myös nimeä Bolaven Plateau. Kyseessä on ajoreitti, minkä varrelta löytyy useita vesiputouksia, joitakin luolia ja kahviplantaaseja. Päätimme tehdä kahden yön reissun alueelle, jolloin jouduimme valitsemaan kahdesta ajoreitistä lyhyemmän. Vuokrasimme skootterin Paksesta jo heti tulopäivänämme, jotta pääsisimme aloittamaan ajon heti aamusta. Emme olleet varanneet mitään majoituksia etukäteen, mutta olimme jo päättäneet missä kahdessa paikassa haluaisimme yöpyä. Nämä paikat olivat myös ajamisen kannalta sopivissa paikoissa niin, ettei millekään päivälle tulisi liikaa ajoa.
Ensimmäinen yökohteemme oli Tad Lo- nimisessä kylässä, mistä löytyi iso ja hieno vesiputous. Matkan varrella pysähdyimme paikassa, missä oli parikin vesiputousta ja mistä löytyi myös hylätty resort-alue. Joskus alueella on majoittunut useita kymmeniä henkiä, sillä mökkejä oli monta. Jostain kumman syystä rukkaset oli heitetty tiskiin ja nyt luonto otti mökit omakseen. Ihailimme paikkaa jonkin aikaa ja kävimme vähän huljuttelemassa jalkoja yhden vesiputouksen luona kunnes oli aika jatkaa matkaa kohti seuraavaa pysäkkiä. Pysähdyimme vielä tunti ennen Tad Lo:ta yhdelle kahviplantaasille, mistä olimme kuulleet hyvää. Paikkaa pitää hassu paikallinen mies ja hänellä on kahvibisneksen lisäksi myös homestay. Mies oli juuri aloittamassa esittelykierrosta eräälle toiselle pariskunnalle, joten hyppäsimme nopeasti mukaan. Mies oli oikea vitsiniekka ja nauratti meitä koko kierroksen ajan. Hänestä oli erittäin huvittavaa se, että hän pystyisi myymään mitä tahansa turisteille, jos vain keksisi uskottavan tarinan ja käyttötarkoituksen. Kuulemma ruohonkorsiakin voisi myydä, jos sanoisi, että ne lievittävät stressiä kun ne keitetään kuumaan veteen. Keksimme kierroksen aikana uusia käyttötarkoituksia eri kasveille ja lopulta emme enää uskoneet mitään mitä mies sanoi kun ei voinut tietää vitsaileeko hän. Mies laittoi meidät maistelemaan kaikenlaisia pihalta löytyviä hedelmiä, lehtiä ja jopa muurahaisia, jotka maistuivat ihan sitruunalta. Hän kertoi myös paljon kahvinkasvatuksesta ja opimme paljon uutta. Kierroksen jälkeen maistelimme vielä oikein tuoretta kahvia ja hetken emmimme, josko meidän olisi pitänyt jäädä sinne yöksi, sillä se oli todella viihtyisä paikka. Kello alkoi lähestyä viittä iltapäivällä ja olimme kuulleet, että kuuden aikoihin Tad Lo:ssa voi bongata elefantteja peseytymässä vesiputouksella, joten teimme nopeasti päätöksen jatkaa matkaa. Hörppäsimme kahvit ja hyvästelimme hupsun miehen.
Jari pisti kaasua oikein olan takaa, jotta ehtisimme varmasti ajoissa perille. Olimme perillä ennen kuutta ja pysähdyimme kyselemään paikallisilta, että missä voisimme nähdä elefantit. Hetken päästä olimmekin oikeassa paikassa ja pysäköimme skootterin. Olimme matkalla ehtineet jopa kysyä hintaa yhdestä majapaikasta ja hinnan miellyttäessä heitimme laukkumme majapaikkaan valmiiksi odottamaan meitä. Vesiputouksella elefantit odottelivat jo kylpyhetkeä innokkaasti. Niitä oli kaksi ja molemmat oli pelastettuja tapauksia, joista pidettiin nykyisin parempaa huolta. Eläintenhoitajat veivät elefantit yksi kerrallaan uimaan vesiputoukseen ja ronsut ottivat ilon irti viilennyksestä. He suihkuttelivat vettä päälleen ja välillä menivät ihan kokonaan veden alle. Samassa sai hoitajatkin kunnon pesut. Muutamat turistit olivat tulleet katsomaan ronsujen temmellystä ja useat paikalliset lapset sekä teinit olivat uimassa samaan aikaan. Ihailimme kauniita eläimiä sekä kauniisti laskevaa aurinkoa sekä otimme tietysti paljon kuvia. Uimisen jälkeen ronsut saivat vähän ruokaa ja toista sai käydä vähän rapsuttamassakin, sillä se oli hyvin ihmisrakas 65-vuotias leidinorsu. Nuorempi norsu oli ärhäkämpi tapaus ja tämän vuoksi hänen lähelleen ei saanut mennä muut kuin hoitajat. Kävimme antamassa muutamat taputukset ihanalle norsulle ja juttelimme hetken norsut omistavan miehen kanssa. Halusimme tietää tarkemmin norsuista ja niiden hoidosta. Hän vakuutti, että heitä hoidettiin hyvin eivätkä ne olleet rahan tekoa varten. Emme joutuneet maksamaan tästä kylpyhetken katselusta mitään, joten se tavallaan todisti miehen kertomusta. Olimme kuitenkin nähneet jonkun kyltin, missä mainostettiin elefantilla ratsastamista, mikä ei missään tapauksessa ole oikein vaikka kuinka hyvin se hoidettaisiin. Tämä jäi epäselväksi ja vähän mieltämme kaiveli kyseinen mies sekä elefanttien tarina. Emme kuitenkaan löytäneet netistäkään mitään tietoa ja ilmeisesti tämä ratsastusbisnes ei ollut kukoistava. Hyvä niin. Vetoammekin nyt teihin kaikkiin matkaileviin ihmisiin, että älkää ikinä koskaan menkö ratsastamaan norsulla, sillä se ei ole norsulle hyväksi vaikka iso koko voikin hämätä. Monesti koulutuskeinot ovat erittäin raakoja ja norsun heikoin kohta sattuu olemaan juuri selkä. Kaikki mihin liittyvät villieläimet ja raha, suosittelemme jättämään välistä, ellei kyseessä ole selkeästi eläinten hyväksi tehtävä työ. Kyllä siinä norsuvanhusta silittäessä ja katsoessa syvälle isoihin ruskeisiin silmiin, tuli pyydettyä anteeksi muiden ihmisten puolesta. Mitähän kaikkea kauheaa sekin upea eläinparka on joutunut kokemaan 65-vuotisen elämänsä aikana ihmisten takia.
Norsujen tapaamisen jälkeen hurautimme majapaikkaamme ja kirjauduimme sisään. Olimme sopineet treffit Don Detillä tapaamamme saksalaisen Mimin kanssa, sillä hän sattui olemaan samaan aikaan samassa paikassa. Näitä reittejä kulkiessa ei voi mitenkään olla törmäämättä samoihin ihmisiin jatkuvasti. Kävimme Mimin kanssa illallisella ja sovimme, että jatkamme yhdessä matkaa seuraavana päivänä, sillä hän ei halunnut ajaa skootterilla yksin. Hän oli tullut bussilla Tad Loohon ja päätti lähteä meidän mukaamme yhdeksi yöksi. Seuraavana päivänä kävimme tarkemmin tutustumassa Tad Lon vesiputoukseen ja tällä kertaa uskaltauduimme myös uimaan jääkylmään veteen. Jarin piti tietenkin päästä myös hyppimään kielekkeeltä, koska siihen oli oiva mahdollisuus ja eipä aikaakaan kun paikalle päästyämme rämäpää oli jo paikallisten poikien kanssa hyppimässä veteen noin 8 metriä korkealta kielekkeeltä. Jenna tyytyi kuvaajaan rooliin ja Mimi katseli koko touhua rannalta käsin. Uintireissun jälkeen oli aika jatkaa matkaa ja suuntasimme kaikki kolme kohti Paksongia. Matkalla Tad Losta Paksongiin ei juurikaan ollut vesiputouksia, poislukien yhtä kuivahtanutta putousta, jota kävimme vilkaisemassa nopeasti, joten matka meni hyvin pitkälti ajaessa ja ihastellessa pieniä kyliä sekä upeaa luontoa. Paksong ja lähialueet kuuluvat Bolavenin ylänköön, mikä on noin 600 metriä merenpinnan korkeudesta, joten keli oli siellä hieman viileämpi. Iltapäivällä kun aurinko ei enää paistanut kuumasti, niin pitkästä aikaa jouduimme kaivamaaan repusta vähän pidempää paitaa päälle.
Tad Lo:n vesiputous ja Jari tietenkin heti kielekkeeltä hyppimässä
Saavuimme illasta Paksongiin ja aloimme etsimään majoitusta. Kävimme kyselemässä parista paikasta, mutta hinnat olivat tasoon nähden aika korkeat, joten jatkoimme etsintää. Päätimme, että tytöt jäävät ravintolaan odottelemaan ja Jari käy kurvaamassa majoituspaikkoja skootterilla. Mimillä sattui olemaan syntymäpäivät, joten otimme juhlan kunniaksi oluet ja syötimme ravintolassa olevia kisuja. Jonkin ajan kuluttua Jari tuli ilmoittamaan, että majoituspaikka on löytynyt. Kävimme viemässä tavarat majapaikkaan, jotta voisimme palata takaisin kyseiseen ravintolaan syömään. Siellä näytti olevan hyvä meno ja paikka oli täynnä paikallisia. Majapaikassa jouduimme kuitenkin vaihtamaan kolme kertaa huonetta, sillä jokaisessa huoneessa oli jonkintasoinen vesivahinko. Lopulta saimme huoneen, josta ei löytynyt lätäköitä eikä mistään näyttänyt tulevan vettä. Suojasimme elektroniikat mahdollisen vesivahingon varalta ja lähdimme kohti ravintolaa. Tilasimme paikallisten tapaan olutta, sankollisen jäitä sekä hot potin. Paikalliset olivat innoissaan meistä ja vähän väliä joku tuli kippistelemään kanssamme. Yksi nainen oli oikein juhlatuulella ja tanssi puolet illasta meidän pöydän vieressä ja yritti saada meitä mukaan. Välillä ravintolassa soi kunnon teknojytä ja välillä karaoke. Värivalot pyörivät ja paikka muistutti enemmän yökerhoa, mutta siinä me ihan pokkana söimme paikallisten keskuudessa ja lapsiakin näytti olevan paikalla. Suomessa ne lapset olisi jo otettu huostaan. Kyseistä paikkaa lukuun ottamatta pieni kylä oli muuten täysin kuollut. Suomen mittakaavassa Paksongia voisi ehkä verrata Kiihtelysvaaraan tai Janakkalaan. Kyllähän siellä voi käydä, mutta ei siellä hullukaan asu.
Aamulla suuntasimme aikaisin aamupalalle lähiravintolaan. Löysimme onneksemme tofua ja kolme kasvissyöjää hihkui onnesta saadessaan nuudelin kera jotain täyttävämpääkin. Edellinen ilta oli mennyt vain nuudeleilla ja kasviksilla kun emme halunneet ottaa hot potiin kuuluvaa lihalautasta. Mukaamme lyöttäytynyt koira tosin olisi ehkä toivonut jotain liha-annosta, sen verran tiiviisti kärkkyi pöydän alla. Söimme maittavat annoksemme ja lähdimme hakemaan tavaroitamme majapaikasta. Halusimme lähteä aikaisin aamusta, jotta ehtisimme käydä useammalla vesiputouksella. Meidän oli tarkoitus vielä ajaa takaisin yöksi Pakseen ja Mimi oli palaamassa Tad Lohon palauttamaan skootterin. Kävimme monella putouksella ihastelemessa maisemia ja kamerat räpsyivät. Vesiputouksiin on hankala kyllästyä etenkin jos ne on niin isoja, mitä näimme. Isoin taisi olla yli 120 metriä korkea, joten siinä riitti ihasteltavaa. Viimeisellä putouksella sanoimme hyvästit Mimille ja lähdimme ajamaan kohti Paksea. Hyvästit oli vaikeat, sillä olimme viettäneet paljon aikaa yhdessä ja meillä oli ollut tosi kivaa. Sovimme, että näemme vielä joskus uudelleen. Mimi oli parin kuukauden sisällä palaamassa takaisin Saksaan opiskelemaan, mutta lupasi tulla moikkaamaan meitä joskus johonkin päin maailmaa, sillä hänelläkin oli vahva tunne siitä, ettei tavallinen arkielämä ole häntä varten vaan maailma kutsuu. Ajoimme muutamassa tunnissa takaisin Pakseen ja palautimme skootterin juuri ajallaan. Kolmen ajopäivän aikana kilometrejä kertyi reilut 200.
Skootterin palautuksen jälkeen päätimme mennä syömään kadun toisella puolella näkyvään intialaiseen ravintolaan ja miettiä samalla jatkosuunnitelmia. Meillä oli mahdollisuus hypätä samana iltana yöbussiin kohti Vientianea tai sitten voisimme jäädä yöksi Pakseen. Päätimme jäädä vielä yöksi, sillä halusimme vähän levätä ennen yöbussimatkaa, joka tulisi väistämättä olemaan raskas ja vähäuninen. Kävimme kysymässä viereisestä hotellista huonetta ja saimme huoneen ihan hyvään hintaan. Lepäilimme ja katsoimme hotellilla sarjoja. Päätimme olla vielä toisenkin yön, sillä se tuntui oikealta ratkaisulta siinä tilanteessa. Samalla teimme päätöksen, että suuntaamme bussilla suoraan Vang Viengiin ja tutustumme Vientianeen sitten vapaaehtoistyörupeaman jälkeen. Parin yön jälkeen ostimme liput yöbussiin, mikä lähti kymmenen aikoihin illalla. Törmäsimme bussiasemalla italialaisiin tyttöihin, jotka olivat Don Detillä samassa majapaikassa, jotka olimme nähneet Tad Lossa sekä myös karaokebaari/ravintolassa Paksongissa. Naureskelimme, että miten voimmekin sattua aina samoihin paikkoihin. Menimme kuitenkin eri busseilla Vientianeen. Bussi oli tähänastisista Aasian yöbusseista ehdottomasti paras, sillä siellä oli ihan kunnon sängyt! Toki ne olivat hieman liian lyhyet meidän pituudelle ja kaksi ihmistä nukkui yhdellä sängyllä, joten tunnelma oli aika tiivis. Me onneksi nukuimme ihan mielellämme lusikassa, mutta nauratti vieressämme nukkuvat pitkähköt saksalaiset pojat, jotka yrittivät asetella itseään jotenkin päin sänkyyn. Ensimmäistä kertaa yöbussimatkojen historiassa tuli jopa nukuttua välillä ihan kunnolla, vaikka toki heräsimmekin yön aikana pomppuihin. Olimme aamulla perillä kuuden jälkeen ja odottelimme reilut puoli tuntia ennen kuin hyppäsimme minibussiin, mikä vei meidät Vientianen keskustaan bussiyhtiön toimistolle odottelemaan seuraavaa Vang Viengin bussia, joka lähti noin tunnin kuluttua. Siinä odotellessamme kuinka ollakkaan italialaiset tytöt saapuivat myös samalle toimistolle ja nähdessämme jälleen toisemme olimme ratketa liitoksistamme, sillä tämä alkoi olla jo todella koomista. Heidän mukanaan matkasi nyt myös saksalainen kaveri, joka oli hänkin nähnyt meidät jo muutamaan otteeseen reissunsa aikana. Totesimme, että tämä on ehkä tarkoitettua ja sovimme, että viettäisimme yhdessä aikaa Vang Viengissä. Reilun kuudentoista tunnin matkustamisen jälkeen olimme vihdoin ja viimein perillä VV:ssä, jossa meillä olisi muutama päivä aikaa tutustua kaupunkiin ennen kuin vapaaehtoistyöt alkaisivat.
Luksusbussimme
Palmunhalaajat 